Hebrealaiskirjeessä (13:25) sanotaan: “Armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.” Minulle tuosta lausahduksesta tulee mieleen armo itseään kohtaan. Meille toivotetaan armoa mukaan arkeen ja tavalliseen uurastukseen. Mutta mitä se armo edes on ja miksi sitä pitää kaikille toivotella? Minusta armo on sitä, että myöntää olevansa ihminen. Välillä unohtaa kaikkien velvollisuuksien ja palautuspäivien keskellä itsensä. Helposti minäkin kokoan pitkän tehtävälistan ja soimaan sitten itseäni, kun osa suunnitelluista tekemisistä jää tekemättä. Stressaantuneena siivoan kuin kone ja unohdan nukkua, lopputuloksena on vain lisää stressiä ja noh… puhdas koti.
Mitä koitan tässä nyt sanoa? Ehkä sitä, että armo itseään kohtaan on sitä, kun antaa itsensä olla sellainen kuin on. Välillä on ihan “ok” olla väsynyt, alisuoriutunut tai epäonnistunut. On enemmän kuin normaalia, että vaikka kyseessä olisi kuinka unelmien opiskelupaikka tai siisti työ, niin välillä ei vain jaksa. Aina ei tarvitse, eikä pidäkään olla täydellinen. Hyväkin riittää ja vieläpä loistavasti.
Armollisuus on sitä, kun tuntee olevansa väsynyt, eikä soimaa siitä itseään. Armo on hyväksymistä ja ymmärtämistä. Olla armollinen itselleen on siis sama, kuin ymmärtää oman ihmisyytensä. Näin minä sen tiivistäisin.
Zen Cafe:n kappaleessa “Ihminen” kertosäikeistössä toistetaan lausetta: “Sinä olet ihminen muistatko.” Joskus tekisi mieli soitattaa kyseinen kappale itselleen hirvittävän stressin keskellä ja pakottautua kuuntelemaan kappaleen sanomaa. Minusta sanoitukset kertovat siitä, miten välillä kasaamme hartioillemme sen miljoona kiloa painavan vastuun taakan. Kannamme taakkaa, kunnes hartiat alkavat vähitellen lysähtää. Kyyristymme ja kerrytämme silmien alle silmäpusseja. Lopulta tajuamme, että taakka on liian valtava kannateltavaksi. Jos tajuamme. Usein jo lapaluut murtuneina vain suunnitelemme seuraavan päivän toimia. Vasta katkennut selkäranka palauttaa meidät takaisin maan pinnalle; en voi kantaa kaikkea yksin. Minä olen ihminen, muistinko?
Ajattelin, että listaisin nyt viisi itselleni toimivaksi todettuja vinkkejä jaksamiseen. Jospa näistä voisi olla hyötyä seuraavalla kerralla, kun hartiat alkavat väsyä. Tässä tulee:
Hengitä. Silloin kun maailma tuntuu romahtavan ja sinä sen mukana, ota hetki itsellesi ja sulje silmät. Vedä keuhkot täyteen ilmaan ja kuvittele, että jokainen sisäänhengitys kulkee sydämen kautta. Puhalla kevyesti ulos ja pidä rytmi tasaisena. Ajattele, että sydän on täynnä lempeyttä ja rauhaa; kun ilma kulkee sen kautta, täyttyy koko keho rauhalla.
Hyväksy se, että välillä väsyttää. Jatkuvasti ei tarvitse olla se paras versio itsestään tai suorittaa täysillä. Anna itsesi olla väsynyt ja ota aikaa palautua. On ihan okei ettei aina jaksa.
Ajattele sitä mitä on jo saavutettu. Kannattaa AINA muistaa se, mistä on lähdetty liikkeelle ja miten paljon on jo tehty. Usein miettii “mitä seuraavaksi” ja unohtaa miten pitkälle on edetty lähtöpisteestä. Muista ettet ole kone, joka etsii seuraavaa algoritmia suoritettavaksi.
Jaa. Tiedäthän sen sanonnan siitä, miten jaettu ilo on kaksinkertainen? Minusta jaettu ilo on kuin onkin kaksinkertainen ja jaettu suru puolikas. Älä pyri selviämään kaikesta itseksesi, vaan jaa huolia ja tehtäviä myös muille. Porukassa työskentely on usein myös piristävää vaihtelua.
Muista mikä on oikeasti tärkeää. Kun tekemistä kasaantuu tuhottomasti, saattavat prioriteetit järkkyä. Muista, ettei esitelmä, siivousurakka tai ylioppilaskoe ole kuin hetki elämääsi. Pysähdy välillä ja koita katsoa tilannetta toisesta näkökulmasta: ei haittaa vaikka ei menisikään täydellisesti putkeen, kukaan ei kuole. Elämä jatkuu tämän tehtävän tai ajanjakson jälkeenkin.
Hebrealaiskirje 13:25
Armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.
- Nea
