tiistai 13. huhtikuuta 2021

Nuorten tulevaisuus seminaari ja kirkko 2030

Moikka!

Osallistuin viikko sitten nuorten tulevaisuus seminaariin ja tänään puhutaankin seminaarin antimista.

Seminaari pidettiin tänä vuonna etäyhteyksiä hyödyntäen koronan takia. Koko seminaari siis toteutettiin netissä, mikä mahdollisti sekä seminaarin seuraamisen ja rakkaan harrastuksen, eli neulomisen yhdistämisen. Harmitus siitä, ettei uusia tuttavuuksia näe livenä hälveni kun sain “semmasukat” alkuun.

Päivä oli aikataulutettu siten, että aamusta asti ohjelmaa riitti. Seminaari kesti yhteensä kahdeksan tuntia, aamu kymmenestä ilta kuuteen. Aamulla seminaari alkoi yhteisellä kokoontumisella zoom:n kautta. Sen jälkeen kokoonnuimme ryhmiin, joissa aloitimme pajatyöskentelyn. Pajojen teemat ilmoitettiin noin viikko ennen seminaaria osallistujien sähköposteihin. Neljästä pajasta, joiden aiheina olivat seurakuntanuorena oleminen, kirkon tasavertaisuus, tulevaisuuden kirkko, sekä nuorten mielenterveys valittiin kaksi. Omat pajani käsittelivät nuorten mielenterveyttä, sekä tulevaisuuden kirkkoa. Lisäksi kirkon työntekijöille oli perustettu oma paja, jossa käsiteltiin esimerkiksi nuorten innostamista ja vaikuttajaryhmiä. 

Pajoissa käytiin keskustelua kaikkien sen valinneiden kesken, mutta myös pienryhmissä työskenneltiin ajoittain. Oli mukavaa, kun suuri joukko hajaantui pienemmäksi kokoonpanoksi. Hetken tuntui jo siltä, että olisi ollut paikalla ihan oikeasti. Ryhmissä keskusteltiin ja pohdittiin annettuja aiheita ja lopuksi ajatukset esiteltiin koko ryhmälle. Itselle pajat antoivat uusia näkökulmia ja pohdittavaa. Esimerkiksi keskustelu koskien nuorten mielenterveysongelmia toi itselle uutta osaamista koskien isosena toimimista. Oli mukava huomata, miten samanlaisia ajatuksia myös muut ympäri Suomen olivat ajatelleet. Myös näkökulmien eroavaisuudet hämmästyttivät ajoittain, mutta ne toivat vain perspektiiviä omaan katsontakantaan. 

Keskustelujen aiheita

Sen lisäksi, että me nuoret keskustelimme ja vaihdoimme ajatuksia, osallistuivat myös esimerkiksi Nuorten vaikuttajaryhmä, kirkon tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, seurakuntien nuorisotyöntekijät ja kirkkovaltuuston jäsenet seminaariin. He eivät kuitenkaan päässet ääneen ryhmissä, vaan seurasivat keskustelua kuunteluoppilaina. Päivän päätteeksi kuitenkin käytiin kaikkien osallistujien kesken keskustelua päivän aikaansaannoksista ja heränneistä kysymyksistä. Tällöin myös heille tarjoutui tilaisuus osallistua keskusteluun, esittää kysymyksiä meille nuorille ja vastata taas nuorten esittämiin kysymyksiin. Toivon kovasti, että päättäjät ja muut aikuiset saivat tapahtumasta yhtä paljon irti, kuin nuoretkin! Oli ihana huomata, miten kaikki kykenivät keskustelemaan aiheista rakentavasti titteleistä huolimatta. Juuri tällainen keskustelu edistää järkevää päätöksentekoa, sekä ennen kaikkea yhteisöllisyyttä. Aikaisemmin oudot ja ehkä jopa pelottavat päättäjät tuntuivatkin nyt ihan helposti lähestyttäviltä ja mukavilta. 

Mieleeni tapahtumasta jäi erityisesti ajatus siitä, miten me tulemme olemaan tulevaisuuden kirkon tekijöitä. Me nuoret tulemme päättämään ja tekemään muutoksia tulevaisuuden kirkkoa ajatellen. Toinen ajatus, mitä mietiskelin vielä pitkään, oli tämä: me olemme osa kirkkoa jo nyt. Päätökset siis kuuluvat yhtälailla meille nuorille, kuin vanhemmillekin. Välillä huomaan itsekin ajattelevani, että ”kyllä joku muu näistä päättää minun puolestani.” Ajatus on kuitenkin ontuva. Juuri minun tulisi olla antamassa ääneni yhteiseen päätöksentekoon.

Kaiken kaikkiaan etäyhteyksistä huolimatta tapahtuma oli osallistumisen arvoinen. Seminaariin kuuluivat hyvien keskustelujen lisäksi jumalanpalvelus, sekä konsertti. Erityisesti konsertti oli oma suosikkini. Oli ihana kuulla tuttuja kappaleita ja haaveilla hetki tulevaisuuden rippileireistä, sekä palata vanhojen leirien muistoihin. Tapahtumassa parasta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa osaksi suurta joukkoa, jotka jakoivat kanssani yhteisen harrastuksen, sekä arvoja ja samoja pohdintoja. Jos kiinnostus heräsi edes hiukan, kannattaa googlailla aiheesta lisää. Seuraava seminaari järjestetään 25.7.-27.3.2022 Pieksämäen Partaharjulla. Ei muuta kuin mukaan! 

-Nea



perjantai 5. maaliskuuta 2021

”Puoleesi käännymme yhdessä näin rukoillen”


            Moikka!

Selasin hetki sitten uusinta Nuoren Seurakunnan Veisukirjaa. Siinä sivuja plärätessäni osui silmiin seuraava kappale säkeistöineen. Kappaleen nimi on ”Kuljeta on johda”. Sanoja lukiessani aloin miettiä uskon merkitystä vaikkapa tämän koronakurjuuden keskellä ja sen tärkeyttä ihmisille. On hienoa, miten jollekin Jumala voi tuoda suurta turvaa ja tukea hankaliin hetkiin. Aloin itsekin pohtia kappaleen sanomaa;

Kappaleen ensimmäinen säkeistö kertosäkeineen kuuluu näin: ”Pieni on äänemme Herra, hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin, suin mykistyvin. Emme tiedä voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda, tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää.” Vaikka en virsien ja veisujen suurin fani olekaan, pidän jostain syystä tästä kyseisestä sävelmästä paljon. Minusta kappale kertoo pyytämisestä ja turvautumisesta korkeampaan voimaan silloin kun itsestä tuntuu heikolta. Emme pidä apua itsestäänselvyytenä, vaan pikemminkin lahjana, jonka saamme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse ponnistella ja tehdä sankaritekoja: riittää että pyydämme.

Vaikka huutomme olisi kuinka hiljainen ja äänetön, kuullaan meidät silti. Vaikka kuinka kamppailisimme oman voimattomuutemme kanssa, ei sitä arvostella ja tuomita. On hienoa että meidät otetaan vastaan sellaisina kuin olemme. Rikkinäisyys ja epävarmuus eivät ole este armolle ja anteeksiannolle.

Kappaleessa lauletaan esimerkiksi rohkeudesta näin: ”Mieliimme rohkeutta anna katsoa myrskyä päin, eteenpäin astua edessä myös käskijäin.” Minusta erityisesti tämä kohta on todella kaunis. Lohdun tunteeseen sekoittuu toivoa ja odotusta. Myrskyyn päin katsominen ja sitä kohti meneminen tuntuu pelottavalta, mutta silti joku korkeammalla kuljettaa meitä eteenpäin. Johdattaa ja suojelee.

”Sinuun me turvaamme, Herra. Luoksesi kaipuumme käy, vielä kun kotia kaukana täällä ei näy. Kuule siis pyyntömme pieni, laulumme tää hentoinen. Puoleesi käännymme yhdessä näin rukoillen.” Minusta tämä kohta tiivistää hyvin ajatuksen siitä, mitä usko on. Se on turvasatama hädän hetkellä. Silloin kun olemme eksyksissä ja kaukana kotoa, saattaa paniikki yllättää. Kuitenkin ajatus siitä, että meillä on joku katsomassa perään tuo mielenrauhaa. Joku seuraa tekemisiämme ja turvaa selustaa.

Kuten kappaleessa todetaan: ”Salaisuus suuruutes on.” Mielestäni tähän lauseeseen kiteytyy toinen uskon kulmakivi: emme tiedä, mutta luotamme silti. Välillä saattaa tuntua siltä, että olemme unohtuneet ja jääneet huomiotta kaiken kärsimyksen ja tuskan keskelle. Kuitenkin aina loppujen lopuksi valo pilkahtaa tunnelin päässä. Luotamme armoon ja apuun, vaikka emme tiedä koska se meitä tavoittaa.

Uskoimmepa tai emme, kunnioittakaamme toistemme näkemyksiä. Toimikaamme myös itse valontuojina toistemme pahan olon keskelle. Pidetään mielessä, miltä meistä on tuntunut hädän ja epätoivon keskellä, kun olemme turvautuneet vaikkapa rukoukseen. Koitetaan nähdä myös muiden hätä ja auttaa aina voidessamme.

Ollaan puoleen käännyttäviä ja kääntyviä. Yhdessä selviämme vaikeistakin hetkistä.

 

-           -  Nea

 

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

New year, new me - vai mitenkäpä tuota ois?


Moikka!

 

Haluaisin puhua ihan nopeasti vain nyt tästä uudesta vuodesta, lupauksista ja siitä armosta. 

 

                   Moni ilmoittaa vuoden vaihteessa aloittavansa uuden elämän, heittävänsä vanhan minänsä roskikseen ja lupaavansa kuusitoista lupausta seuraavaa vuotta ajatellen. 

 

                   Minusta se tuntuu hirmuisen surulliselta. Siis se ”vanhan minänsä” pois heittäminen. Mitä niin pahaa on siinä viime vuoden minässä, että siitä on nyt uuden vuoden kynnyksellä päästävä eroon keinolla millä hyvänsä?

 

                   En nyt halua soimata tai saarnata, minusta paremman ihmisyyden ja vaikkapa elämäntavan eteen on hyvä tehdä töitä. Ja suosittelenkin, ei sen puoleen. Kuitenkin liika itsensä ruoskiminen ja syyllistäminen, jos lupauksista ei voikaan pitää kiinni, on turhaa. Et ole epäonnistunut ihmisenä, jos et onnistu kaikessa ja sinulla on silti ihan yhtäläinen oikeus rakkauteen kuin aikaisemminkin.

 

                   Kun mietit uuden vuoden uusia kujeita, niin suhtaudu prosessin aikana itseesi armollisesti. Ei tarvitse nostaa penkistä kuuttakymmentä kiloa parempaa tulosta maaliskuuhun mennessä tai pysyä herkkulakossa vuoteen 2025 asti. On aivan ok ja hyväksyttävää, ettei vuodenvaihteessa muuttunutkaan fitnesstähdeksi. 

 

                   Instagramia selatessani pysähdyin hetkeksi “jossunblogi” nimisen tilin kohdalle. Tilille on postattu kuva, jossa lukee minusta osuvasti: “Uusi vuosi, uusi minä... Sun ei tarvitse aloittaa dieettiä tai suurta elämänmuutosta. Sun ei tarvitse tehdä tai aloittaa mitään mitä et aidosti halua. Sinä riität myös ensi vuonna!”  

 

                   Minä lupasin itselleni, että vuonna 2021 annan enemmän aikaa itselleni. Mitä fiiliksiä tämä alkanut vuosi sinussa herättää? Jännittääkö? Ihastuttaako? Hirvittääkö? Itkettääkö? Ehkäpä jopa hivenen hykerryttää? Toivon, että tämä vuosi olisi ainakin parempi kuin edellinen ja se toisi meille kaikille edes yhden ihanan muiston vaalittavaksi. 

 

                   Tsemppiä ja rauhaa tähän vuoteen, ihana kun olet täällä lukemassa. <3

            - Nea



 




maanantai 7. joulukuuta 2020

Kuusi kiven kovaa vinkkiä isosteluun (ja ihmissuhteisiin)


 

Moikka!

 

Minulta on nyt pariin otteeseen kysytty, että kuinka jaksan leireillä, tai muuten seurakunnalla ilman hermojen menetystä. Kuitenkin ihmisten kanssa työskennellessä joutuu väistämättä tilanteisiin, jotka saattavat sitä pinnaa kiristää ja rusinoita rasautella. Vastaan yleensä, että pelastukseni hankaliin tai muutoin ärsytyskäyrää kasvattaviin tilanteisiin on huumori tai loistavat työkaverit.

 

Koska viime postauksessa aloitettiin jo vinkkien parissa, niin nyt jatketaan samalla teemalla. Olkaapa hyvät:

 

On siis aika tehdä päivän hyvä työ ja iskeä faktat tiskiin: tässä teille kuusi kappaletta vinkkejä hermojen hillintään, rauhoittumiseen ja ylipäätään ihmissuhteisiin.

 

  1. Hengitä. Varmaan jokainen on kuullut perinteisen neuvon siitä, miten ärsytyksen hetkellä pitäisi “laskea kymmeneen ja hengittää syvään”. Tuo vinkki on saa veren kiehumaan; koita muka rauhoituttua kun toinen ihminen ärsyttää niin paljon, että kävelisi mieluummin lattialla makaavien lego-palikoiden päältä kuin hengittelisi. Tämä vinkki on kuitenkin oma henkilökohtainen suosikkini. Kun kiukutus iskee, kannattaa ottaa hetken erätauko. Vaikka se ärsyttääkin.

 

  1. Ymmärrä. Helposti riitatilanteessa asettuu turvaamaan omaa selustaansa. Välillä jo itse konfliktitilanteeseen päätyminen johtuu siitä, että on miettinyt vain sitä omaa napaansa. Koita edes hetkeksi pohtia asiaa toisen näkökulmasta. Sillä pääsee usein edes hieman pidemmällä kuin vain omien päätelmien kanssa.

 

  1. Käytä minä-viestintää. Palautetta antaessasi muotoile lause mieluummin muotoon: “Minusta tuntuu pahalta kun et laittanut tavaroita paikoilleen” kuin “Sinä et taaskaan laittanut tavaroita paikoilleen”. Kun muotoilet palautteen “itsesi kautta” toinen osapuoli ei koe tilannetta hyökkääväksi nokitteluksi, vaan enemmänkin rakentavaksi kritiikiksi. 

 

  1. Älä kärjistä ja liioittele. “Sä AINA jätät tiskit laittamatta”, tai “Mikset sä IKINÄ vaihda vessaan pyyhkeitä” kuulostaa toisen korvaan pahalta. Muotoile lauseet lempeämmiksi, kuten “Jätät usein tiskit laittamatta, voisitko kiinnittää siihen enemmän huomiota?”

 

  1. Anna aikaa. Muutokset ihmissuhteissa saattavat ottaa aikaa. Kun ajan tarpeen tiedostaa, on helpompi uskoa tulevaan: ehkä ensi viikolla kämppis muistaisi laittaa astiat tiskikoneeseen.

 

  1. Hyväksy ettei kaikkea voi, eikä pidäkään muuttaa. Välillä toisten huonojen puolien kanssa on vain tultava toimeen. Muista että saat olla juuri sellainen kuin olet, anna myös muille tilaa olla “omia itsejään”.

 

                      Tsempit kaikille isosteluun, asiakaspalveluun ja ylipäätään ihmissuhteisiin. Muistakaa ottaa löysin rantein ja rennolla otteella. Huumorilla pääsee tosissaankin pitkälle, kunhan ei lyö kaikkea leikiksi.

 

                      Seuraavaan kertaan!

 

-        Nea

tiistai 3. marraskuuta 2020

“Sinä olet ihminen, muistatko?”

Hebrealaiskirjeessä (13:25) sanotaan: “Armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.” Minulle tuosta lausahduksesta tulee mieleen armo itseään kohtaan. Meille toivotetaan armoa mukaan arkeen ja tavalliseen uurastukseen. Mutta mitä se armo edes on ja miksi sitä pitää kaikille toivotella? Minusta armo on sitä, että myöntää olevansa ihminen. Välillä unohtaa kaikkien velvollisuuksien ja palautuspäivien keskellä itsensä. Helposti minäkin kokoan pitkän tehtävälistan ja soimaan sitten itseäni, kun osa suunnitelluista tekemisistä jää tekemättä. Stressaantuneena siivoan kuin kone ja unohdan nukkua, lopputuloksena on vain lisää stressiä ja noh… puhdas koti. 


Mitä koitan tässä nyt sanoa? Ehkä sitä, että armo itseään kohtaan on sitä, kun antaa itsensä olla sellainen kuin on. Välillä on ihan “ok” olla väsynyt, alisuoriutunut tai epäonnistunut. On enemmän kuin normaalia, että vaikka kyseessä olisi kuinka unelmien opiskelupaikka tai siisti työ, niin välillä ei vain jaksa. Aina ei tarvitse, eikä pidäkään olla täydellinen. Hyväkin riittää ja vieläpä loistavasti. 


Armollisuus on sitä, kun tuntee olevansa väsynyt, eikä soimaa siitä itseään. Armo on hyväksymistä ja ymmärtämistä. Olla armollinen itselleen on siis sama, kuin ymmärtää oman ihmisyytensä. Näin minä sen tiivistäisin. 


Zen Cafe:n kappaleessa “Ihminen” kertosäikeistössä toistetaan lausetta: “Sinä olet ihminen muistatko.” Joskus tekisi mieli soitattaa kyseinen kappale itselleen hirvittävän stressin keskellä ja pakottautua kuuntelemaan kappaleen sanomaa. Minusta sanoitukset kertovat siitä, miten välillä kasaamme hartioillemme sen miljoona kiloa painavan vastuun taakan. Kannamme taakkaa, kunnes hartiat alkavat vähitellen lysähtää. Kyyristymme ja kerrytämme silmien alle silmäpusseja. Lopulta tajuamme, että taakka on liian valtava kannateltavaksi. Jos tajuamme. Usein jo lapaluut murtuneina vain suunnitelemme seuraavan päivän toimia. Vasta katkennut selkäranka palauttaa meidät takaisin maan pinnalle; en voi kantaa kaikkea yksin. Minä olen ihminen, muistinko? 


Ajattelin, että listaisin nyt viisi itselleni toimivaksi todettuja vinkkejä jaksamiseen. Jospa näistä voisi olla hyötyä seuraavalla kerralla, kun hartiat alkavat väsyä. Tässä tulee: 


  1. Hengitä. Silloin kun maailma tuntuu romahtavan ja sinä sen mukana, ota hetki itsellesi ja sulje silmät. Vedä keuhkot täyteen ilmaan ja kuvittele, että jokainen sisäänhengitys kulkee sydämen kautta. Puhalla kevyesti ulos ja pidä rytmi tasaisena. Ajattele, että sydän on täynnä lempeyttä ja rauhaa; kun ilma kulkee sen kautta, täyttyy koko keho rauhalla.


  1. Hyväksy se, että välillä väsyttää. Jatkuvasti ei tarvitse olla se paras versio itsestään tai suorittaa täysillä. Anna itsesi olla väsynyt ja ota aikaa palautua. On ihan okei ettei aina jaksa. 


  1. Ajattele sitä mitä on jo saavutettu. Kannattaa AINA muistaa se, mistä on lähdetty liikkeelle ja miten paljon on jo tehty. Usein miettii “mitä seuraavaksi” ja unohtaa miten pitkälle on edetty lähtöpisteestä. Muista ettet ole kone, joka etsii seuraavaa algoritmia suoritettavaksi.


  1. Jaa. Tiedäthän sen sanonnan siitä, miten jaettu ilo on kaksinkertainen? Minusta jaettu ilo on kuin onkin kaksinkertainen ja jaettu suru puolikas. Älä pyri selviämään kaikesta itseksesi, vaan jaa huolia ja tehtäviä myös muille. Porukassa työskentely on usein myös piristävää vaihtelua. 


  1. Muista mikä on oikeasti tärkeää. Kun tekemistä kasaantuu tuhottomasti, saattavat prioriteetit järkkyä. Muista, ettei esitelmä, siivousurakka tai ylioppilaskoe ole kuin hetki elämääsi. Pysähdy välillä ja koita katsoa tilannetta toisesta näkökulmasta: ei haittaa vaikka ei menisikään täydellisesti putkeen, kukaan ei kuole. Elämä jatkuu tämän tehtävän tai ajanjakson jälkeenkin. 






                Hebrealaiskirje 13:25 


                Armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.



- Nea



lauantai 19. syyskuuta 2020

Isostoiminta - helppoa kuin heinänteko, vai onko sittenkään?

Moikka! 


Tänään puhutaan isostoiminnasta. Millaista isosena oleminen on, mitä isostelu pitää sisällään ja mitä minä itse olen tykännyt siitä harrastuksena? 


Millaista on olla isonen ja hei, mikä se edes on? 


Isonen on rippileirillä ryhmän ohjaajana toimiva nuori. Isonen toimii ikäänkuin linkkinä leiriläisen ja rippikoulun työntekijän välillä, sekä järjestää yhdessä muiden isosten kanssa vapaa-ajan toimintaa rippikoululaisille. Leirillä isonen myös katselee vähän yleisen järjestyksen perään ja voi myös avustaa esimerkiksi oppituntien pitämisessä. Isoset pitävät raamiksia eli osallistuvat omalta osaltaan uskonnolliseen kasvatukseen käymällä pienryhmän kanssa läpi raamatuntekstejä. Lisäksi isoset suunnittelevat joitain leirin ohjelmia ja meillä Kiuruvedellä he myös osallistuvat isostoiminnan esittelyyn.


Millaista sitten on olla isonen? Olen ehkä jäävi vastaamaan, mutta minusta isosena oleminen on aivan huippua! Toki jokaisessa työssä, harrastuksessa ja ammatissa on omat huonot puolensa, eikä isosena oleminen ole aina ruusuilla tanssimista, mutta suurimman osan isosurastani olen saanut kuitenkin viettää hymyssä suin. 


Leirihäät kesällä 2020.
Allekirjoittanut pappina. 

Isosena oleminen on siis päällisin puolin hauskaa ja mukavaa vapaa-ajantoimintaa. Suurin osa koulutettavista tai jo valmiista isosista on mukana hyvällä asenteella, joten yhteishenki on yleisesti hyvää. Myös se, että kaikki ovat hakeutuneet mukaan saman kiinnostuksen kohteen takia nostattaa yleistä ilmapiiriä.


Isostelu onkin yleensä rentoa tekemistä yhdessä vanhojen ystävien, sekä uusien tuttujen kanssa. Se on kuitenkin myös vastuullinen tehtävä, eikä sitä sovi unohtaa. Isosena olen omalta osaltani vastuussa esimerkiksi rippileirin turvallisuudesta ja sen yleisestä ilmapiiristä. 


Isosena yhdistän siis huvin ja hauskuuden, sekä vastuun että vakavuuden. Sanoisin, että tässäkin asiassa pärjää, kun muistaa: “ottaa vakavasti, mutta ei tosissaan.” 


Minustako isonen? 


Niin, sinustako isonen. Miksi ei?

Isosiksi tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä. Ujompi tyyppi osaa huomioida ujompien ihmisten tarpeet paremmin kuin se rohkea esiintyjä. Äänekkäämmät persoonat taas osaavat huomioida toiset äänekkäät ja hankalia asioita läpikäyneet voivat tuoda tukea samoja hankaluuksia kokeville. Isonen tekee töitä persoonallaan; mitä enemmän meillä on erilaisia persoonia, sitä laajemmin osaamme huomioida ohjattavan ryhmän tarpeet. Ei siis ole pakko olla “johtaja”. Jo pelkästään se riittää, että hallitset perus käytöstavat. 

Isoskoulutuksessa opetellaan ohjaamista, joten ei sinun valmiiksi tarvitse olla se porukan johtohahmo. Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, niin kaikenlaisia tyyppejä tarvitaan. Jokainen johtaa tyylillään ja oma tapa löytyy varmasti koulutuksen ja kokemuksen myötä. Älä siis sulje itseäsi pois pelistä oman “johtamattomuutesi” takia. 


Uskonto. Se on aihe, joka helposti jakaa mielipiteitä. Omasta mielestäni myös eritavoilla uskontoon suhtautuvat persoonat ovat rikkaus. Tietenkin tarvitset tietynlaisen “uskontosuodattimen” ollessasi mukana seurakunnalla, mutta lähtökohtaisesti jos olet lähdössä mukaan rippikoulun käyneenä, ei uskonnollinen sävy touhussa sen kummemmin syvene.




                
Leirinuotio kesällä 2020
Ulkoilua Hyvölänniemessä

Rasteilua















Kiuruvedellä isoset koulutettan myös kerhonohjaajiksi. ISKO- koulutus tarkoittaakin isos- ja kerhonohjaajakoulutusta. Jos et siis halua tehdä töitä vain rippileirillä, vaihtoehtojakin on. Seurakunta tarjoaa yllättävän monipuolisesti mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Itse isostelun lisäksi voit ohjata leirejä esimerkiksi varhaisnuorille, pistää pystyyn omaa kerhotoimintaa, toimia vapaaehtoisena erilaisissa kirkon tapahtumissa, sekä paljon muuta. 

Koulutuksesta voi olla hyötyä myös ihan “kirkon ulkopuolisessa” elämässä. Esimerkiksi itse koen saaneeni paljon itsevarmuutta omaan esintymiseeni, sekä löytänyt omaan tekemiseen paljon ratkaisukeskeisyyttä ja oppinut katsomaan maailmaan avarammin tavattuani erilaisia ihmisiä isoskoulutuksen aikana, sekä leireillessä. Olen solminut monta uutta ystävyyssuhdetta, viettänyt hauskoja iltoja leirikeskuksessa rupatellen ja oppinut paljon uutta myös itsestäni. 


Isostoiminta on ollut minulle harrastus, mutta myös huomaamattani myös työ. Jos pelkästään tämä ajatus kuvastaa mielestäni hyvin homman jujua: hyvässä seurassa, ei työskentely tunnu raskaalta. 


Sinusta voisi tulla mahtava isonen. Ja vaikket viettäisi päivääkään isostellen, mitä voisit kokeillessasi menettää? Kokeileminen ei maksa mitään ja voi avata ovia, sekä luoda mahdollisuuksia myöhemmässä elämässä. Jos siis mietit, olisiko sinusta siihen, vastaan sinulle näin: olisi. Jo pelkästään asian ajattelu kertoo sinusta sen, että olisit potentiaalista isosmateriaalia!


            - Nea

Maisemia viime kesältä. <3
Kuva: Jere Hakkarainen






maanantai 31. elokuuta 2020

Uudet tuulet


Moikka! 


Tätä blogia on päivitetty viimeksi hurjan kauan aikaa sitten, kun rippikoulujen kuulumisien päivittely on siirtynyt instagramiin. Nyt on aika ottaa blogi takaisin haltuun. Täällä ei jatketa kuitenkaan enää vain ja ainoastaan riparien parissa, vaan luvassa on paljon muutakin!


Siis kuka ja mitä ja missä? 


Morot kaikille! Olen Nea. Seurakunnalla olen aloittanut isoskoulutuksen vuonna 2017. Isosena toimin edelleen aktiivisesti. Opiskelen tällä hetkellä Kiuruveden lukiossa abiturienttina. Harrastan viulun soittoa ja pyörin epäsäännöllisen säännöllisesti teatterilla. Lisäksi tykkään lenkkeillä ja liikuskella luonnossa.


Ihmisenä olen tutkivaista sorttia. Nautin haasteista ja uuden oppimisesta. Minusta parasta on, kun keksii uuden aktiviteetin jossa kehittää itseään ja onnistuu siinä. Siitä yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä blogi.


Tuntuu hirveän vaikelta höpötellä itsestään. Itsensä esittely tuntuu olevan yhtä hankalaa, kuin vastaaminen työhaastattelussa siihen “miksi meidän tulisi valita juuri sinut” kysymykseen. 


Luonteeltani olen puhelias, jäätelökioskilla valitsen aina vaniljapehmiksen, kengän kokoni on jotan välillä 36-38 ja lempipuuni on koivu. Olen koiraihminen, suurin haaveeni tällä hetkellä on valmistuminen ja “isona” haluaisin omistaa oman traktorin. Lenkin jälkeen unohdan usein venytellä ja parasta maailmassa ovat hyvät ystävät. 


Niin. Tästä tämä nyt sitten lähtee; toivottavasti hyvin. Postaukset tulevat käsittelemmän maailmaa ja seurakuntaa nuoren näkökulmasta. Haluaisin näillä päivittelyillä tuoda tietoa kirkosta nuorille ja nuorista tietoa kirkolle. Millaista siis on olla mukana kirkon toiminnassa ja miksi joku ylipäätänsä haluaa osallistua “jeesusteluun”. Entä miten minä omasta näkökulmastani koen vaikkapa kirkon toiminnan maailmalla tai tulkitsen sunnuntain saarnan? 


Lasken itseni aktiiviseksi toimijaksi isostoiminnan puolella ja sitä kautta Kiuruveden seurakunta näyttelee elämässäni ehkä keskikokoista roolia. Aktiivisuudestani huolimatta en ole himouskovainen. Koen oman uskonnollisen suuntaukseni olevan enemmänkin agnostinen. Haluankin nostaa esille myös tätä puolta: saan ja voin olla mukana seurakunnan toiminnassa, hyväksyttynä ja tasavertaisena, vaikkei uskonto olekaan se syy miksi koen kirkon tällä hetkellä itselleni tärkeäksi. Se jos mikä on hienoa.  (Voin silti luvata, että raamatunpätkiltä sun muilta mietelauseilta ette voi tästä huolimatta välttyä, kun pohdiskelen menemään.) 


Odotan itse innolla, millaisen vastaanoton tämä blogi saa. Samalla se myös vähän jännittää. On hirveän outoa kokeilla tällaista aluevaltausta ja uudistaa vanhaa.


Tämä olkoon nyt esittäytyminen: moi sinulle lukija. Toivottavasti olet jo viihtynyt tämän tekstin parissa. Toivottavasti palaat myös lukemaan seuraavankin päivityksen. Nyt on siis aika uusien tuulien, jospa ne olisivat leutoja ja lempeitä. 


                - Nea