Siunausta koulutielle

Moikka!

Viime viikolla aloittivat jälleen uudet opiskelijat ja oppilaat koulutiellä. Uuteen alkuun liittyy jännitystä, pelkoa, innostusta ja odotusta. Osa jatkaa kulkuansa vanhoilla uomillaan, kun taas osalle aukeaa täysin uusi elämäntilanne ja mahdollisuus puhtaan sivun kääntämiseksi elämässä. 

Haluaisin toivottaa kaikille kärsivällisyyttä ja tsemppejä jo nyt alkavaa lukukautta ajatellen. Olkaa kärsivällisiä erityisesti itseänne kohtaan. Miksi juuri kärsivällisyys on se, mitä nyt haluan teidän muistavan? Aloitin itsekin vasta uudessa koulussa, uudella alalla ja vieläpä aivan uudella paikkakunnalla. Parin ensimmäisen päivän aikana huomasin itsessäni hienoista närkästystä; miksi en etene nopeammin tai miksi en tuotakaan asiaa tiennyt? Kiukutellessa itsekseni mielessäni tajusin, että minun on annettava itselleni lupa olla keskeneräinen. Olen aikaisemmin täällä puhunut armosta ja siitä, miten itseään tulisi kunnioittaa ja antaa itselleen aikaa. Tuo kärsivällisyys on juurikin osa sitä itsensä armahtamista. On annettava itsensä olla huono ja tietämätön. Vasta kun ymmärtää, ettei kaikkea voi osata ensimmäiseltä yrittämältä, antaa itsellensä luvan epäonnistua. Epäonnistumisen kautta taas löytyy ilo oppimiseen ja onnistumiseen. 

Muista olla siis kärsivällinen itseäsi kohtaan, mutta muista myös antaa armoa kaverillekin. Hän on luultavasti yhtä “pihalla” kuin sinä, yhtä hukassa ja välillä yhtä turhautunut mokiinsa kuin sinäkin. Anna siis myös kaverille lupa mokata ja epäonnistua. Yhteisymmärryksessä kaikki tuntuu kivemmalta ja helpommalta. 

Me olemme kaikki samassa veneessä. Yhtä jännittyneitä uudesta alusta ja yhtä innoissamme tulevasta. Annetaan siis kaikkien jännittää ja olla innostuneita omalla tavallamme. Ja mikä tärkeintä, annetaan kaikkien tuoda sitä omalla tavallamme esille. Ketään ei saa kiusata, eikä ole oikein, jos innostustaan purkaa ilkeästi toiseen. Pidetään kukin siis omalta osaltamme huolta siitä, ettei kiukustuksissaankaan pureta ilkeästi sanoiksi omaa ärtymystämme. 

Sovittaisiinko yhdessä siitä, että tänä vuonna jokainen antaisi itselleen, sekä kaverilleen aikaa? Opetellaan porukalla laskemaan kymmeneen kun kiukuttaa ja mennään kaveriksi, jos joku on yksin. 

Autoilijat muistakoot, että kadut ovat jälleen täyttyneet uuden uutukaisista keltanokista, jotka eivät välttämättä vielä muista varoa liikennettä. Muistetaan siis maltti myös liikenteessä ja ollaan me osanamme tekemässä jokaiselle turvallista koulupäivää. 

Opettajille erityistä jaksamista opetukseen. Näin pandemian keskellä teidän ammattinne tärkeys korostuu. Joudutte keksimään uusia ratkaisuja selvitä arjesta ja parhaanne mukaan tarjoamaan mahdollisimman laadukasta opetusta. 

Tsemppiä siis ihan jokaiselle: opiskelijoille, oppilaille, opettajille, vanhemmille ja kaikille joita koulujen alku nyt koskettaakaan. Koitetaan parhaamme mukaan tehdä tästä lukuvuodesta jokaiselle mahdollisimman mukana. Minä ja sinä voimme vaikuttaa siihen, kuinka kivaa luokkakaverillani tänään on. Juuri sinä voit pelastaa toisen päivän pyytämällä mukaan leikkiin, pyytämällä tauolla kahville tai istumalla ruokalassa viereen. 

Siunausta jokaiseen askeleeseen, oli se astujalla sitten suuri tai pieni saapas jalassaan. 

-Nea

Nuorten tulevaisuus seminaari ja kirkko 2030

Moikka!

Osallistuin viikko sitten nuorten tulevaisuus seminaariin ja tänään puhutaankin seminaarin antimista.

Seminaari pidettiin tänä vuonna etäyhteyksiä hyödyntäen koronan takia. Koko seminaari siis toteutettiin netissä, mikä mahdollisti sekä seminaarin seuraamisen ja rakkaan harrastuksen, eli neulomisen yhdistämisen. Harmitus siitä, ettei uusia tuttavuuksia näe livenä hälveni kun sain “semmasukat” alkuun.

Päivä oli aikataulutettu siten, että aamusta asti ohjelmaa riitti. Seminaari kesti yhteensä kahdeksan tuntia, aamu kymmenestä ilta kuuteen. Aamulla seminaari alkoi yhteisellä kokoontumisella zoom:n kautta. Sen jälkeen kokoonnuimme ryhmiin, joissa aloitimme pajatyöskentelyn. Pajojen teemat ilmoitettiin noin viikko ennen seminaaria osallistujien sähköposteihin. Neljästä pajasta, joiden aiheina olivat seurakuntanuorena oleminen, kirkon tasavertaisuus, tulevaisuuden kirkko, sekä nuorten mielenterveys valittiin kaksi. Omat pajani käsittelivät nuorten mielenterveyttä, sekä tulevaisuuden kirkkoa. Lisäksi kirkon työntekijöille oli perustettu oma paja, jossa käsiteltiin esimerkiksi nuorten innostamista ja vaikuttajaryhmiä. 

Pajoissa käytiin keskustelua kaikkien sen valinneiden kesken, mutta myös pienryhmissä työskenneltiin ajoittain. Oli mukavaa, kun suuri joukko hajaantui pienemmäksi kokoonpanoksi. Hetken tuntui jo siltä, että olisi ollut paikalla ihan oikeasti. Ryhmissä keskusteltiin ja pohdittiin annettuja aiheita ja lopuksi ajatukset esiteltiin koko ryhmälle. Itselle pajat antoivat uusia näkökulmia ja pohdittavaa. Esimerkiksi keskustelu koskien nuorten mielenterveysongelmia toi itselle uutta osaamista koskien isosena toimimista. Oli mukava huomata, miten samanlaisia ajatuksia myös muut ympäri Suomen olivat ajatelleet. Myös näkökulmien eroavaisuudet hämmästyttivät ajoittain, mutta ne toivat vain perspektiiviä omaan katsontakantaan. 

Keskustelujen aiheita

Sen lisäksi, että me nuoret keskustelimme ja vaihdoimme ajatuksia, osallistuivat myös esimerkiksi Nuorten vaikuttajaryhmä, kirkon tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, seurakuntien nuorisotyöntekijät ja kirkkovaltuuston jäsenet seminaariin. He eivät kuitenkaan päässet ääneen ryhmissä, vaan seurasivat keskustelua kuunteluoppilaina. Päivän päätteeksi kuitenkin käytiin kaikkien osallistujien kesken keskustelua päivän aikaansaannoksista ja heränneistä kysymyksistä. Tällöin myös heille tarjoutui tilaisuus osallistua keskusteluun, esittää kysymyksiä meille nuorille ja vastata taas nuorten esittämiin kysymyksiin. Toivon kovasti, että päättäjät ja muut aikuiset saivat tapahtumasta yhtä paljon irti, kuin nuoretkin! Oli ihana huomata, miten kaikki kykenivät keskustelemaan aiheista rakentavasti titteleistä huolimatta. Juuri tällainen keskustelu edistää järkevää päätöksentekoa, sekä ennen kaikkea yhteisöllisyyttä. Aikaisemmin oudot ja ehkä jopa pelottavat päättäjät tuntuivatkin nyt ihan helposti lähestyttäviltä ja mukavilta. 

Mieleeni tapahtumasta jäi erityisesti ajatus siitä, miten me tulemme olemaan tulevaisuuden kirkon tekijöitä. Me nuoret tulemme päättämään ja tekemään muutoksia tulevaisuuden kirkkoa ajatellen. Toinen ajatus, mitä mietiskelin vielä pitkään, oli tämä: me olemme osa kirkkoa jo nyt. Päätökset siis kuuluvat yhtälailla meille nuorille, kuin vanhemmillekin. Välillä huomaan itsekin ajattelevani, että ”kyllä joku muu näistä päättää minun puolestani.” Ajatus on kuitenkin ontuva. Juuri minun tulisi olla antamassa ääneni yhteiseen päätöksentekoon.

Kaiken kaikkiaan etäyhteyksistä huolimatta tapahtuma oli osallistumisen arvoinen. Seminaariin kuuluivat hyvien keskustelujen lisäksi jumalanpalvelus, sekä konsertti. Erityisesti konsertti oli oma suosikkini. Oli ihana kuulla tuttuja kappaleita ja haaveilla hetki tulevaisuuden rippileireistä, sekä palata vanhojen leirien muistoihin. Tapahtumassa parasta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa osaksi suurta joukkoa, jotka jakoivat kanssani yhteisen harrastuksen, sekä arvoja ja samoja pohdintoja. Jos kiinnostus heräsi edes hiukan, kannattaa googlailla aiheesta lisää. Seuraava seminaari järjestetään 25.7.-27.3.2022 Pieksämäen Partaharjulla. Ei muuta kuin mukaan! 

-Nea

”Puoleesi käännymme yhdessä näin rukoillen”

            Moikka!

Selasin hetki sitten uusinta Nuoren Seurakunnan Veisukirjaa. Siinä sivuja plärätessäni osui silmiin seuraava kappale säkeistöineen. Kappaleen nimi on ”Kuljeta on johda”. Sanoja lukiessani aloin miettiä uskon merkitystä vaikkapa tämän koronakurjuuden keskellä ja sen tärkeyttä ihmisille. On hienoa, miten jollekin Jumala voi tuoda suurta turvaa ja tukea hankaliin hetkiin. Aloin itsekin pohtia kappaleen sanomaa;

Kappaleen ensimmäinen säkeistö kertosäkeineen kuuluu näin: ”Pieni on äänemme Herra, hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin, suin mykistyvin. Emme tiedä voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda, tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää.” Vaikka en virsien ja veisujen suurin fani olekaan, pidän jostain syystä tästä kyseisestä sävelmästä paljon. Minusta kappale kertoo pyytämisestä ja turvautumisesta korkeampaan voimaan silloin kun itsestä tuntuu heikolta. Emme pidä apua itsestäänselvyytenä, vaan pikemminkin lahjana, jonka saamme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse ponnistella ja tehdä sankaritekoja: riittää että pyydämme.

Vaikka huutomme olisi kuinka hiljainen ja äänetön, kuullaan meidät silti. Vaikka kuinka kamppailisimme oman voimattomuutemme kanssa, ei sitä arvostella ja tuomita. On hienoa että meidät otetaan vastaan sellaisina kuin olemme. Rikkinäisyys ja epävarmuus eivät ole este armolle ja anteeksiannolle.

Kappaleessa lauletaan esimerkiksi rohkeudesta näin: ”Mieliimme rohkeutta anna katsoa myrskyä päin, eteenpäin astua edessä myös käskijäin.” Minusta erityisesti tämä kohta on todella kaunis. Lohdun tunteeseen sekoittuu toivoa ja odotusta. Myrskyyn päin katsominen ja sitä kohti meneminen tuntuu pelottavalta, mutta silti joku korkeammalla kuljettaa meitä eteenpäin. Johdattaa ja suojelee.

”Sinuun me turvaamme, Herra. Luoksesi kaipuumme käy, vielä kun kotia kaukana täällä ei näy. Kuule siis pyyntömme pieni, laulumme tää hentoinen. Puoleesi käännymme yhdessä näin rukoillen.” Minusta tämä kohta tiivistää hyvin ajatuksen siitä, mitä usko on. Se on turvasatama hädän hetkellä. Silloin kun olemme eksyksissä ja kaukana kotoa, saattaa paniikki yllättää. Kuitenkin ajatus siitä, että meillä on joku katsomassa perään tuo mielenrauhaa. Joku seuraa tekemisiämme ja turvaa selustaa.

Kuten kappaleessa todetaan: ”Salaisuus suuruutes on.” Mielestäni tähän lauseeseen kiteytyy toinen uskon kulmakivi: emme tiedä, mutta luotamme silti. Välillä saattaa tuntua siltä, että olemme unohtuneet ja jääneet huomiotta kaiken kärsimyksen ja tuskan keskelle. Kuitenkin aina loppujen lopuksi valo pilkahtaa tunnelin päässä. Luotamme armoon ja apuun, vaikka emme tiedä koska se meitä tavoittaa.

Uskoimmepa tai emme, kunnioittakaamme toistemme näkemyksiä. Toimikaamme myös itse valontuojina toistemme pahan olon keskelle. Pidetään mielessä, miltä meistä on tuntunut hädän ja epätoivon keskellä, kun olemme turvautuneet vaikkapa rukoukseen. Koitetaan nähdä myös muiden hätä ja auttaa aina voidessamme.

Ollaan puoleen käännyttäviä ja kääntyviä. Yhdessä selviämme vaikeistakin hetkistä.

 

-           -  Nea

 

New year, new me - vai mitenkäpä tuota ois?

Moikka!

 

Haluaisin puhua ihan nopeasti vain nyt tästä uudesta vuodesta, lupauksista ja siitä armosta. 

 

                   Moni ilmoittaa vuoden vaihteessa aloittavansa uuden elämän, heittävänsä vanhan minänsä roskikseen ja lupaavansa kuusitoista lupausta seuraavaa vuotta ajatellen. 

 

                   Minusta se tuntuu hirmuisen surulliselta. Siis se ”vanhan minänsä” pois heittäminen. Mitä niin pahaa on siinä viime vuoden minässä, että siitä on nyt uuden vuoden kynnyksellä päästävä eroon keinolla millä hyvänsä?

 

                   En nyt halua soimata tai saarnata, minusta paremman ihmisyyden ja vaikkapa elämäntavan eteen on hyvä tehdä töitä. Ja suosittelenkin, ei sen puoleen. Kuitenkin liika itsensä ruoskiminen ja syyllistäminen, jos lupauksista ei voikaan pitää kiinni, on turhaa. Et ole epäonnistunut ihmisenä, jos et onnistu kaikessa ja sinulla on silti ihan yhtäläinen oikeus rakkauteen kuin aikaisemminkin.

 

                   Kun mietit uuden vuoden uusia kujeita, niin suhtaudu prosessin aikana itseesi armollisesti. Ei tarvitse nostaa penkistä kuuttakymmentä kiloa parempaa tulosta maaliskuuhun mennessä tai pysyä herkkulakossa vuoteen 2025 asti. On aivan ok ja hyväksyttävää, ettei vuodenvaihteessa muuttunutkaan fitnesstähdeksi. 

 

                   Instagramia selatessani pysähdyin hetkeksi “jossunblogi” nimisen tilin kohdalle. Tilille on postattu kuva, jossa lukee minusta osuvasti: “Uusi vuosi, uusi minä... Sun ei tarvitse aloittaa dieettiä tai suurta elämänmuutosta. Sun ei tarvitse tehdä tai aloittaa mitään mitä et aidosti halua. Sinä riität myös ensi vuonna!”  

 

                   Minä lupasin itselleni, että vuonna 2021 annan enemmän aikaa itselleni. Mitä fiiliksiä tämä alkanut vuosi sinussa herättää? Jännittääkö? Ihastuttaako? Hirvittääkö? Itkettääkö? Ehkäpä jopa hivenen hykerryttää? Toivon, että tämä vuosi olisi ainakin parempi kuin edellinen ja se toisi meille kaikille edes yhden ihanan muiston vaalittavaksi. 

 

                   Tsemppiä ja rauhaa tähän vuoteen, ihana kun olet täällä lukemassa. <3

            - Nea